Mitä kuuluu SDP?

Eduskuntavaalit olivat suuri pettymys vasemmistolle. Yhteiskannatus putosi alimmilleen eduskunnan historiassa ja edustajien määrä romahti kymmenellä. Kaikkiaan SDP:n ja vasemmistoliiton edustajamäärästä on sulanut 39 paikkaa sitten kylmän sodan jälkeisen huipun. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa lamassa rämpinyt Suomi antoi vahvan valtakirjan. SDP:n noin 28% kannatus toi 63 kansanedustajaa, vasemmistoliitto ylsi 11% kannatukseen ja 22 edustajapaikkaan.

Paljon on vettä virrannut Suomen joissa. Kokemäenjoessa eritoten, sillä Satakunnan vaalipiirissä perussuomalaisten ”jatkojytky” riitti alueelliseen ykköstilaan. Satakunnan perinteinen SDP:n ja keskustan kaksinkamppailu taittui ja SDP:n kannatuksen alamäki jatkui. Teollisuusmaakunnan tulos heijastelee laajempaa SDP:n ahdinkoa. ”Duunarit” karkaavat, eikä uutta kannattajapohjaa löydy.

Mitä sosialidemokratialle on tapahtunut?

Antti Rinne julisti tuoreeltaan vaalien jälkeen, että puolue palaa juurilleen uudistuakseen ja saavuttaakseen jytkyn vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Vaalien jälkeen Heli Paasio ja Liisa Jaakonsaari muun muassa muistuttivat, että puolue aikoi uudistua jo vuonna 2007. Vanha Antti Kalliomäen johdolla tehty raportti ei ole ilmeisesti suurempiin toimenpiteisiin johtanut myöskään Eero Heinäluoman ja Jutta Urpilaisen puheenjohtajakausilla. SDP on kulkenut tappiosta tappioon, ja suunta on erittäin pahasti hukassa.

Mihin suuntaan SDP:n pitäisi kulkea? Juuret ovat 1800-1900-luvun taitteen kansainvälisen työväenliikkeen rantautumisesta Suomeen. SDP perustettiin vuonna 1899 Suomen Työväenpuolueena ja se muutti nimensä vuonna 1903 Forssan puoluekokouksessa Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi. Ideologiset juuret ovat Rauli Mickelssonin (2007) mukaan itävaltalaisessa sosialismissa, erityisesti Karl Kautsky oli varhaisten demareiden suosiossa.

Forssassa hyväksytty ohjelma julisti sosialidemokratian kansainvälistä roolia taistelussa työväen ja sorrettujen vapauttamisen puolesta. Eroa ei tehty vain porvareihin, vaan myös kansallisista lähtökohdista ponnistaviin ryhmiin. Puolue oli aikanaan moderni ja radikaali, sosialidemokratia oli vaarallinen sana Venäjän keisarillisen hallinnon näkökulmasta.

Puolue esitti vuonna 1903 pitkän listan konkreettisia tavoitteita. Nykypuolueet voisivat ottaa yli sata vuotta vanhasta ohjelmasta oppia konkretisoidessaan poliittista ideologiaansa. Puolueiden keskeinen ongelma kun Niemisen ja Wibergin (2015) mukaan on arvojen ja aatemaailman operationalisoinnin puute.

Forssan juurille palaamisen keskeinen ongelma on, että monet SDP:n historiallisista tavoitteista ovat täyttyneet enemmän tai vähemmän hyvin. Talousjärjestelmämme ja demokratian suoman aatteellisen kirjon vuoksi SDP, kuten muutkin puolueet, on joutunut joustamaan ja sopeutumaan. Silti työaikaa, työväen olosuhteita, julkisen sektorin vastuita ja verotusta koskevat pääpiirteet toteutuivat suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa verrattain hyvin.

Toisaalta Rinteen valinta ja vaalituloksen jälkeiset kommentit heijastelevat SDP:n halusta palata työväen pariin. Tässä ajatusmallissa juuret muodostuvat lähinnä teollisuustyöväen ympärille. Sitä porukkaahan entinen ay-pomo itsekin edustaa. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on vaan edennyt nopeammin kuin SDP on huomannut tai kyennyt reagoimaan. Erilaisten analyysien mukaan ”duunarien” ääniä sataa perussuomalaisiin, mitä Satakunnan vaalitulos osaltaan kuvastaa.

Teollisuuden työväestö ei myöskään näytä lisääntyvän. Trendi on ollut Suomessa laskeva jo pitkään. Viimeisin talouden alamäki on murjonut teollisuutta ja vuosien 2007-2012 välillä on kadonnut yli 76 000 työpaikkaa. Tilastoista voi jo päätellä, ettei SDP saa ”duunareista” yhtään uutta äänestäjää puolueelle. Puolueen pitää ymmärtää rakennemuutoksen realiteetit, eikä haikailla tässä mielessä juurilleen, mikäli se haluaa olla elinvoimainen puolue vielä 2020-luvulla.

Mitkä ovat uudet juuret?

Mistä SDP ja sosialidemokratia löytäisivät uudet juuret? Ongelma ei ole yksin SDP:n, kyse on laajemmasta Euroopan laajuisesta sosialidemokratian alakulosta. Saksassa SPD on yrittänyt haastaa CDU:n, mutta heikoin tuloksin. Ruotsissa punavihreä blokki voitti, muttei onnistunut muodostamaan enemmistöhallitusta. Norjassa Työväenpuolue putosi vallasta kahdeksan vuoden jälkeen ja oikeistolaisesta Høyrestä tuli pääministeripuolue 23 vuoden tauon jälkeen.

Sosialidemokratian sanoma ei pure muuallakaan Euroopassa. (Kuva:Flickr)

Iso-Britanniassa Labour voi voittaa vaalit, mutta lähinnä maan kokonaisvaltaisen poliittisen turbulenssin kuin oman erinomaisuutensa ansiosta. Ranskan Parti socialisté on syvissä vaikeuksissa ja presidentti Francois Hollande historiallisen epäsuosittu.

Hollanden, Labourin Ed Milibandin tai Antti Rinteen henkilökohtaisella epäsuosiolla voi selittää osan asioista, mutta houkutuksia kannattaa tässä välttää. Kyse ei ole vain karismasta ja johtajuudesta, vaikka se onkin osa ongelmaa.

Kyse on laajemmin siitä, mitä sosialidemokratialla on annettavaa 2010-2020-lukujen Euroopassa. Minä synnyin vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen ja vietin lapsuuteni lamasta toipuvassa Suomessa. Lapsuuteni ja nuoruuteni uutisissa poliittista johtajuutta Euroopassa edustivat Paavo Lipponen, Göran Pärsson, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Sosialidemokratia raivasi kolmatta tietä. Karismaattiset johtajat reivasivat kurssia oikealle; monien aikalaisten ja eritoten jälkipolvien tarkkailijoiden mielestä liikaakin. Suomen SDP oli talouspolitiikan uudelleenarvioinnissa aallon harjalla. (Outinen 2015)

Osa sosialidemokratian ongelmista voidaan selittää 1990- ja 2000-lukujen taitteen valinnoilla. Suomessa SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus jatkoi tiukkaa talouspolitiikkaa, minkä taakka painaa edelleen. Yksittäisistä kysymyksistä kipeimmän haavan aiheutti varallisuusveron poistaminen. Blairin ristit liittyvät ennen kaikkea Labourin johtamaan ulkopolitiikkaan ja sotkeutumiseen USA:n Irak-operaatioon. Schröder on Lipposen tavoin myöhemmin toiminut energiabisneksen lobbarina, mitä ei vasemmalla katsota vain hyvällä.

Muistan myös toisen sosialidemokratian. Muistan edelleen elävästi syyskuisen päivän 2003, vain pari vuotta USA:n terrori-iskujen jälkeen, jolloin Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi tukholmalaisessa tavaratalossa. Lindh edusti sosialidemokratian humaania ja globaalia puolta, kuten Suomessa esimerkiksi Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen.

EU:n ytimistä äänekkääseen marginaaliin

Suomessa SDP profiloitui kylmän sodan jälkeen EU-politiikassa. Puolue pohjusti tietään valtaan aktiivisella integraatiopolitiikalla ja Lipposen aikaan korostettiin Suomen päätöksentekomahdollisuuksia. Piti olla niissä pöydissä, joissa päätettiin. Suomesta rakennettiin kuvaa EU:n mallioppilaana – niin hyvässä kuin pahassa. Suomi pyrki olemaan kokoaan isompi, puolueettomuuden tuoma kansainvälispoliittinen asema (tai ainakin oma käsitys sellaisesta) korvautui aktiivisena toimijana kansainvälisissä operaatioissa EU:n ja YK:n puitteissa.

Mitä tälle sosialidemokratialle on tapahtunut? Jutta Urpilainen kiersi valtiovarainministerinä Euroopassa lukemassa madonlukuja kriisimaille, vaati Kreikalta vakuuksia ja junttasi koko arvovaltansa eteläisen ongelmamaan ympärille. Suomi ei ollut enää luotettava ja kiltti EU-konsensuksen vaalija, pikemminkin päinvastoin härkäpäinen kansallisten etujensa turvaaja. Tämän taistelun henkilöitymä ei ollut kokoomuslainen pääministeri Jyrki Katainen, vaan sosialidemokraattinen valtiovarainministeri.

Kirjoitin aiemmin, että kokoomus on voittanut SDP:n käsitteellisessä kamppailussa työstä ja hyvinvointivaltiosta. Sauli Niinistön presidentinkampanja vuonna 2006 oli tämän murroksen airut. Kevään vaalikampanjassa tenttejä seurannut mutu-huomio on, että Alexander Stubb (kok.) mainitsi sanan hyvinvointivaltio useammin kuin Antti Rinne; ehkä jopa useammin kuin kukaan muu puoluejohtaja.

SDP on häviämässä myös EU-politiikan kamppailun. Vaaleissa euromyönteisin vaaliohjelma oli RKP:llä, tenteissä Stubb nosti henkilökohtaisella panoksellaan kokoomuksen EU-puolueeksi. Usein ärtyneesti esiintynyt Rinne näytti olevan käärmeissään myös EU:lle, jopa enemmän kuin hallituspaikkaa pedannut Timo Soini (ps.) Kreikan vakuuksien härkäpäisestä ajamisesta alkanut puolueen EU-politiikan murros saavutti jonkinlaisen lakipisteen vaalikauden lopussa. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta pakotepolitiikassa on ollut omiaan ruokkimaan epäilyjä puolueen linjasta.

Uudet juuret vai vanha suola?

Historiallisen surkean vaalituloksen jälkeen vanha suola janottaa helposti. On kirpaisevan mukavaa muistella takavuosien vaalivoittoa tai julistaa sosialidemokratian historiallisia arvoja. Vaalitulos osoittaa, että arvot joko unohtuivat tai kansa ei niihin samaistunut.

Jotain on tehtävä. Sosialidemokratia syntyi yhteiskunnan eriarvoisuuden vastavoimaksi. Se rakentui työväenliikkeen ja sosialismin laajalle pohjalle, josta SDP valitsi tiensä parlamentaarisena toimijana hyläten vallankumouksellisuuden ja radikalismin. (Mickelsson 2007) Se voi päivittyä moderniksi poliittiseksi liikkeeksi, muttei katsomalla peruutuspeiliin.

"Valon ja vapauden puolesta" 65 vuotta sitten. Soihdunkantajille olisi tarvetta edelleen. (Kuva: Flickr)

Vaikka alussa arvioin historiallisten tavoitteiden täyttyneen, maailma ei ole valmis. Eriarvoisuus ei ole kadonnut, hyvinvointi ei ole universaali oikeus – työtä paremman maailman puolesta riittää. Kehitys kylmän sodan jälkeen on ollut kahtalainen. Toisaalta kommunismista kapitalismiin siirtyneissä maissa BKT on kasvanut ja talouskasvu kukoistanut. Elintaso on kohonnut, muttei kaikilla. 

Kasvun vastineeksi elintasoerot ovat kasvaneet ja palkat ovat edelleen kehnot.

Sosialidemokratian historiallisille tavoitteille on käyttöä. Ne pitäisi päivittää globaalin tietoyhteiskunnan aikaan. Niihin olisi syytä lisätä ajatus kasvun rajoista ja työn muutoksista. Tavoitteet tulee rakentaa mieluummin 2020-luvun kuin 1910-luvun näkökulmasta.

EU:n ulkorajoille kohdistuva laittomien siirtolaisten paine on jäävuoren huippu niistä yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja poliittisista ongelmista, joita lähiympäristössämme on. Ukrainan kriisi on alueellinen konflikti, joka heijastuu kansainvälisissä suhteissa. Välimerellä näemme seuraukset ongelmasta, joka on sekä alueellinen että globaali. Osoitus siitä, että humaanille ulkopolitiikalle ja globaalille hallinnalle on tarvetta.

Osa sosialidemokratian (moderneista) juurista perustuu näiden kysymysten ratkaisemiseen. Vaalitaistelun aikana SDP oli kaukana globaalista vastuunkantajasta. Se oli tunkkainen, hieman nationalismiin taipuvainen vanhan vallan edustaja. Sellainen ryhmä, johon Forssan puoluekokousedustajat vuonna 1903 halusivat tehdä ison eron.

Kirjallisuus:

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Nieminen, Sakari & Wiberg, Matti (2015). Periaatteessa kyllä, hieman käytännössäkin: periaateohjelma-analyysi. Politiikka 1/2015, 54-63.

Outinen, Sami (2015). Sosialidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosialidemokraattien politiikassa Suomessa 1975-1998. Väitöskirja. Into: Helsinki.

Edit: Lisätty kuvat 28.4.2015 klo 13.20