22. lokakuuta 2014

Joko osaamme keskustella Venäjästä?



Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein. 

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia. Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi. 

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti: 

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:
"Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi - ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi."
Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen. Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisestamerkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvatkylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.
Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.
Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:
 
"Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua."
Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?

13. lokakuuta 2014

Eikö historia loppunutkaan neuvostoblokin romahdukseen?


Presidentti Mauno Koivisto tokaisi huhtikuussa 1990, ettei Suomi ole muuttunut saareksi valtameressä. Tällä Koivisto viittasi alkuvuodesta virinneeseen keskusteluun YYA-sopimuksen tarpeellisuudesta muuttuvassa Euroopassa. Ei Suomi tosiaan ollut muuttunut saareksi valtameressä, ei ainakaan maantieteellisesti karttaa katsoen. Kaupankäynnin näkökulmasta Suomi on perinteisesti ollut saari valtameressä, niin suuri osa ulkomaankaupastamme on riippuvaista meriliikenteestä.

Koiviston lausunto ei liittynyt mitenkään kauppaan, vaan se oli luonteeltaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Suomessa elettiin kylmän sodan murroksessa, Berliinin muuri oli murtunut, sosialistisen Itä-Euroopan rajat avautuivat ja Neuvostoliitto natisi pahasti liitoksistaan. YYA-liturgian aika oli taittumassa, sillä ainakin lehdistössä oli jo selviä merkkejä siitä, ettei itänaapuria tarvinnut enää kohdella silkkihansikkain. Toimittajilla ja poliitikoilla ”rivikansalaisista” puhumattakaan oli vaikeuksia pysyä nopeiden muutosten perässä. Euroopan yli 40 vuotta kestänyt geopoliittinen järjestys oli murentumassa, ja kuten historia osoitti, murentui perustavanlaatuisesti ja nopeasti 1990-luvun alussa.

Kylmän sodan päättymisen piti tarkoittaa jakolinjojen katoamista, Euroopan rajojen rikkoutumista ja riemullista yhdentymistä uudessa Euroopassa. Vanhat käsitykset rajoista kansallisvaltion suvereniteetin, territorion ja vallankäytön rajalinjoina tuntuivat pölyttyneiltä, armottoman vanhanaikaisilta. Uuden Euroopan, uuden kylmän sodan jälkeisen maailman piti perustua vanhojen kansallisvaltioiden välisten suhteiden sijaan alueiden, ihmisten ja kanssakäymisen verkostoihin. Francis Fukuyama julisti historian loppua ja rajaton maailma oli jo ihan nurkan takana.

Nyt reilut 20 vuotta myöhemmin ajatukset rajattomasta maailmasta voivat tuntua naiiveilta. Kylmän sodan järjestys tuntuu jopa palanneen sellaisenaan, kun Venäjä hyökkäsi viime syksynä Ukrainaan ja miehitti Krimin niemimaan. Geopolitiikka, rajojen ongelmallisuus ja valtion suvereniteetti näyttäytyivät jälleen murheellisessa valossa kesän Gazan sodassa. Lähi-idässä Islamilainen valtio etenee murhaavasti ja verisesti, taisteluja käydään jo NATO-maa Turkin rajoilla. IS, Islamic State, hakee itselleen territoriota, rajattua aluetta suvereniteetilleen. Ei näytä siltä, että eläisimme rajattomassa maailmassa, jossa käsitteet valtio, territorio, suvereniteetti ja raja olisivat vanhentuneita, käyttökelvottomia.

Mitä on tapahtunut? Onko rauhanpalkittu EU osaltaan epäonnistunut rajattoman maailman rakentamisessa? Eikö globalisaatio kaiken sisäänsä sulkevana ylikansallisena ja –maallisena ilmiönä rakentanutkaan maailmasta sellaista (taloudellisten) riippuvuuksien verkostoa, jossa vanha valtioidenvälinen politiikka tulee tarpeettomaksi? Pitää aloittaa viimeisestä. Globalisaatio ei rakentanut verkostomaailmaa, eikä olisikaan, koska ei ole mitään sellaista olemassa olevaa rakentajaa kuin globalisaatio. On ihmisiä ja ihmisten välisiä suhteita. Ihmiset eivät onnistuneet rakentamaan verkostomaailmaa. Ihmiset ovat onnistuneet pitämään ”vanhan maailman” käsitteet elossa. Ihmiset ovat epäonnistuneet, on turha syyttää jotain globalisaatiota, joka on viime kädessä ihmisten tuottama käsite.

Sitten ensimmäiseen. On ja ei. EU on onnistunut luomaan vapaan liikkuvuuden alueen, jäsenmaiden väliset rajat ovat menettäneet merkityksensä perinteisinä kontrollin välineinä. Matkustaminen EU:n sisällä on helppoa ja vaivatonta. Taloudellinen integraatio on edennyt, euroalue on laajentunut ja ongelmistaan huolimatta se horjuu edelleen pystyssä. Tällä hetkellä työskentelen rajan käsitteen ympärillä, ja siihen liittyen identiteetin käsitteistön parissa. Luin tutkimustyöhöni liittyen Maastrichtin yliopiston Euroopan ja globaalin historian professori Kiran Klaus Patelin artikkelin Where and when was Europe? Europeaness and its relationship to migration (2013). Patel pohtii artikkelissaan eurooppalaista identiteettiä, sen olemusta ja suhdetta maahanmuuttoon – toisaalta Eurooppaan muuttaneisiin ja toisaalta Euroopasta muuttaneisiin, eritoten Yhdysvaltoihin ja ”yhdysvaltalaisiin”. Patelin mukaan eurooppalaisuus on jäänyt alisteiseksi kansallisille ja alueellisille identiteeteille. Eurooppalaisuus-identiteetti ei ole läpivalaissut sen paremmin ”vanhoja” kuin ”uusiakaan” jäsenmaita. Samaan teemaa on käsitellyt Alexander B. Murphy artikkelissaan Rethinking the Concept of European Identity (1999). Hän esittelee muun muassa Eurobarometrien tuloksia ja pohtii eurooppalaisen identiteetin suhdetta taloudellis-poliittiseen integraatioon.

Samaa teemaa sivuaa Sami Moision jo huomattavasti vanhempi artikkeli EU Eligbility, Central Europe, and the Invention of Applicant State Narrative (2002), joka käsittelee silloisten hakijamaiden identiteettipolitiikkaa osana Euroopan alueellista ymmärrystä. Moision artikkelissa EU:n ja Venäjän välinen raja näyttäytyy eritoten identiteettirajana. EU-Venäjä-suhde on Ukrainan sodan myötä tullut hyvin ajankohtaiseksi. On esitetty, että EU on ajanut yhteistyönsä Venäjän kanssa karille, koska Venäjää ei ole ymmärretty ja jäsenmailla ei ole ollut yhtenäistä linjaa. Toisaalta on nähty syy Venäjässä, joka ei ole ymmärtänyt tehdä yhteistyötä EU:n kanssa. Moision mukaan Venäjän toiseuttaminen on aina ollut osa EU:n identiteettiprojektia. On selvää, että ”me” tarvitsee ”ne”, eli identiteettimäärittelyssä vertaaminen negatiiviseen toiseuteen on väistämättä läsnä. Raja toimii määrittävänä linjana, jonka toiselle puolelle määritellään toiseus. Rajat eivät ole aina kartalle piirrettyjä viivoja ja niiden poliittisia ilmentymiä maailmassa. Ne voivat olla myös kuvitteellisia linjoja kuvitteellisilla kartoilla.

Moision artikkelissa Tshekin edesmenneen ex-presidentin Václav Havelin puheet ovat keskiössä. Havel puhui Tshekin ja itäisen Keski-Euroopan paluusta Eurooppaan. Sosialistimaat halusivat kilvan vapauduttuaan Eurooppaan, ja ottaen huomioon taloudelliset ja poliittiset lähtökohdat, ne myös nopeasti pääsivät Eurooppaan. Euroopan vastakohtana oli idän pelko ja jääminen poliittiseen epävakauden tilaan. Neuvostoliitto kaatui, Venäjä otti geopoliittisen idän johtavan valtion paikan ja eritoten Vladimir Putinin kaudella maa on palauttanut suurvalta-asemaansa. Toiseus ei kadonnut, vaikka Venäjä on muuttunut. Puheet Venäjän mahdollisesta EU ja Nato-jäsenyydestä ovat historiaa, eivätkä ne kovin realistisia skenaarioita koskaan tainneet ollakaan.

Historiallinen toiseuttaminen ”Euroopasta” on jatkunut Venäjän suhteen. Konkreettisesti tämä näkyi 2000-luvun alussa, laajentumisen aattona ja sen jälkeen, keskustelussa EU:n ulkorajoista ja niiden vahvistamisesta. Venäjän rajavalvontaan sen ulkorajoilla ei luotettu. Laajeneminen toi Venäjän naapurit lähemmäksi EU:ta ja ulkorajat piti vahvistaa rikollisuuden ja maahanmuutto-ongelmien uhkan vuoksi. EU-komission mukaan ulkorajoihin kohdistui uudenlaisia paineita, koska laajentuminen muutti geopolitiikkaa ja toi kriittiset Itä- ja Kaakkois-Euroopan rajat lähemmäksi (Eurooppaa).
Verkostojen, riippuvuuksien ja rajattomien rajojen maailmassa komissio vaati rajavalvonnan tiukentamista? Kyllä. Todellisuus ei vastannut akateemista keskustelua ja ajattelua. Rajaton maailma oli totta ja hyväksyttävissä vain unionin sisällä, eivätkä esimerkiksi identiteettirajat olleet sielläkään kaatuneet. Entiset Itä-Euroopan maat olivat edelleen köyhiä serkkuja; maita, joissa korruptio ja rikollisuus nähtiin suurempina ongelmina kuin "vanhassa" Euroopassa. Venäjä ja slaavilainen maailma suljettiin unionin, Euroopan idean ulkopuolelle. Tasapainoiset ja hyvät suhteet Venäjään (taloudellisesti) nähtiin tärkeinä, mutta idän uhka oli olemassa eikä idästä voinut tulla Eurooppaa.

Tarvitaan toiseus, jotta voidaan määritellä ”meidän” sisältö. Venäjä tarvitsee toiseuden ja länsimaalaisuus on edelleen tärkeä osa valtiollista identiteettimäärittelyä. Molemmin puolin Euroopan ja Venäjän rajaa ymmärretään taloudellisten yhteyksien tärkeys, mutta samalla määritellään omaa identiteettiä ja todellisuutta toiseuttamalla. Maailma ei ole loppujen lopuksi muuttunut niin paljon kuin uskoimme. Riippuvuuksien verkostoista huolimatta pölyttyneiksi leimatut kansainvälisen politiikan käsitteet ovat käyttökelpoisia 2010-luvun maailmassa. Kaksinapainen kylmän sodan maailma murtui, mutta moninapaisessa maailmassa monet vanhat geopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden ajatusmallit elävät edelleen vahvoina. 


Edit: Lisätty 14.10. Murphyn artikkeli ja viittaukset.

Jos ko. artikkelit kiinnostavat, niin viitetiedot tässä:

Patel, K.K. (2013) Where and when was Europe? Europeaness and its relationship to migration. National Identities, 15:1, 21-32.
Moisio, S. (2002) EU Eligibility, Central Europe, and the Invention of Applicant State Narrative. Geopolitics, 7:3, 89-116.
Murphy, A.S. (1999) Rethinking the Concept of European Identity. Teoksessa Nested Identities. Nationalism, Territory, and Scale, toim. Herb, G.&Kaplan, D., Rowman &Littlefield Publishers.

6. lokakuuta 2014

Takana loistava tulevaisuus?

Ammattijärjestöni Tieteentekijöiden liitto julkaisi 2.10. tiedotteen, jossa kerrottiin tohtorien työttömyyden nopeasta kasvusta. Liiton mukaan elokuussa töitä haki 912 tohtoria, peräti 30 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin. Luku on kova ja osoitus siitä, ettei nykyisessä lamassa edes akateeminen koulutus suojaa työttömyydeltä. Tohtorien kohdalla saattaa jopa olla niin, että korkea koulutus lisää riskiä joutua työttömäksi. Huolestuttavinta oli, että tohtorien kohdalla on erityisen paljon yli vuoden mittaisia työttömyysjaksoja. Toki tiedossa on jo pitkään ollut akateemisen maailman prekarisoituminen: pätkätyöt, apurahat ja rahoituksesta taisteleminen ovat arkipäivää. Silti tilasto pistää miettimään paitsi omia tulevaisuuden suunnitelmia, myös asian laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Onko Suomella tosiaan varaa tähän? Tohtoritutkinto ei ole yhteiskunnalle halpa sijoitus, eikä meillä pitäisi olla varaa tuhanteen työttömään tohtoriin.
 
Tieteentekijöiden liiton tiedotteessa viitattiin työelämän nuivaan suhtautumiseen tohtoreihin. Samaa kysymystä sivusi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 4.10. Eivätkö tohtorit kelpaa työnantajille? Eivätkö tohtorit osaa työelämän kannalta oikeita asioita? Eikö tohtoreille ole käyttöä? On vaikea uskoa, että näin on. Sehän tarkoittaisi, että kallis tohtorikoulutus olisi mennyt hukkaan paitsi yksilön myös yhteiskunnan kannalta. Tohtorien, kuten monien "generalistimaisterien" työelämätaitojen tunnistamisessa on varmasti parantamisen varaa. Pitää tietää, mitä osaa, jotta voi markkinoida itseään työnantajille. Näin se homma taitaa tässä maailman ajassa mennä. Tiedostan itse humanisti-yhteiskuntatieteilijänä, että tässä markkinoinnissa ja oman osaamisen esilletuomisessa on paljon parantamisen varaa.
 
Mutta taitaa sitä parantamisen varaa olla työnantajissakin. Tohtori ei ole mikään akateeminen erakko, joka on istunut vuosia jossain kammioissa selailemalla pölyisiä asiakirjoja tai tarkkailemassa homeen kasvua lasipurkissa. Jo maisterin tutkinnon suorittaminen vaatii aikatauluttamista, istumista, keskustelua, kommentointia, kysymistä, kyseenalaistamista, tiedonhankintaa, tiedon keruuta, tiedon soveltamista, oivaltamista, uuden oppimista, lähdekriittisyyttä jne. Voin vain väitöskirjaani hahmottelevana nuorena tutkijana kuvitella miten pajon edellämainittua ja paljon muutakin tohtoriksi opiskeleminen vaatii. Osaamista siis on. Toivottavasti työnantajat eivät pelkää osaamista, jolle on käyttöä muuallakin kuin akateemisessa maailmassa.
 
Suomalainen yhteiskunta ei kehity ja mene eteenpäin, jos emme ole avoimia uudelle. Vanhoihin kaavoihin ja käsitteisiin käpertyminen syventää lamaa - sekä henkistä että taloudellista. Ehkäpä tohtoreilla(kin) voisi olla jotain annettavaa niin elinkeinoelämälle kuin julkishallinnollekin.