20. syyskuuta 2014

Suomettunut Suomi vai energiapolitiikan reaalipeluri?



Suomettuminen-käsite palasi edellisen blogitekstini kirjoittamisen jälkeen ryminällä myös suomalaisen politiikan keskiöön. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistöarvosteli Financial Timesissa 17.9. hallituksen ydinvoimalinjauksia ja yhteistyösuunnitelmia Rosatomin kanssa käyttämällä ”Finlandisation”-käsitettä.  Sen jälkeen Niinistöä on kehuttu ja haukuttu. Toisen mielestä kyseessä oli oivaltavan retoriikan käyttö, toisten mielestä lähes halpahintainen irtopisteiden kalastelu. Onpa jopa väitetty Niinistön lausuntojen heikentävän Suomen asemaa ulkomailla.

Kylmän sodan ”aidon” Suomettumisen aikaan oltiin alati huolissaan miltä Suomi ulkomailla näyttää. Olemmeko Neuvostoliiton satelliitti vai aito länsimaa. Suomessa korostettiin erityisasemaa: oltiin hyviä naapureita ja puolueettomia, luotiin taitavaa ulkopolitiikkaa puun ja kuoren välissä. Suomettumisen aikakauden perintö on vielä jakamatta, eikä kaikkia kiemuroita ole perusteellisesti tutkittu ja keskusteltu. Siksi poliittisen historian tutkijan taustan omaavan Niinistön heitto suomettumisesta sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa. Suomettumista pidetään meillä enemmän haukkumasanana; eurooppalaisena vääränä tulkinta Suomen reaalipolitiikalle, joka mahdollisti taloudellis-poliittisen kehityksen länsimaiseksi teollisuusvaltioksi. On totta, että Suomi vältti Keski-Euroopan itäisten valtioiden kohtalon, ei ajautunut sosialistiseen blokkiin ja sai taloudellisen etumatkan Puolaan, Tshekkoslovakiaan ja Unkariin Baltian maista puhumattakaan. Toisaalta ei ole kovin yllättävää, että Länsi-Euroopassa alettiin puhua ”Finnlandisierungista” ja ”Finlandisationista”, sen verran kovaan ääneen ja riemurinnoin meillä julistettiin virallista ja ikuista ystävyyttä idän neuvostovaltioon.

Suomettuminen ja ydinvoima kulkivat käsi kädessä jo yli 40 vuotta sitten. Kun Loviisaan rakennettiin Suomen ensimmäinen ydinvoimala, joka tilattiin toki Neuvostoliitosta ja sen valmistuttua juhlittiin YYA-hengessä ikuista ystävyyttävannoen. Ville Niinistö ei ollut tuolloin edes syntynyt, Alexander Stubb aloitteli koulutietään YYA-Suomessa. Luultavasti soraääniä neuvostoyhteistyöstä ei juuri poliitikkojen keskuudessa ainakaan julkisesti esitetty. Itsesensuuri oli tiukassa. Nyt, 2010-luvun Suomessa, voimala tilataan edelleen idästä. Valta on vaihtunut, nimi on vaihtunut, mutta autoritarismi ja voimapolitiikka näyttävät palanneen. Nyt voimalahankkeessa kotimaista, eli toisin sanoen EU/Eta-rahoitusta pitää olla 60% ja loput maksaa sitten Venäjän valtiollinen ydinenergiayhtiö Rosatom. Nyt ei juhlita YYA-hengessä, jopa hallituspuolueen edustajat ja ministerit voivat vapaasti kritisoida hanketta. Emme siis tässä mielessä elä enää suomettuneessa YYA-Suomessa, jossa itänaapuria ei kritisoitu. 

Kiinnostavaa on ollut se ärhäkkyys, jolla moni vanhan kaartin poliitikko on Niinistön kommentteihin tarttunut. Helsingin Sanomissa 19.9. Keskustan Seppo Kääriäinen muistutti, ettei historiaa tule arvioida nykypäivästä käsin, vaan ”historiallisten olosuhteiden mittatikulla”. Kenties tämä tarkoittaa sitä, että YYA-Suomen poliittisen tilanteen epädemokraattisia piirteitä tulee arvioida reaalipolitiikan mittareilla ja toistaa vanhaa mantraa: muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kääriäinen myös tyrmäsi kaikki puheet rähmälläänolosta, suomettumisen aikakausi oli Suomen edun optimointia. Ehkä niin, mutta suomettumisen aikaan myös valittiin presidentti varsin erikoisilla järjestelyillä. Vai miltä kuulostavat vaalit, joissa oli viisi ehdokasta, äänestysprosentti 64,3 ja voittaja sai 82,4% äänistä? Ehkä kansa olikin 1970-luvulla yksimielisempää kuin nykyään? Ei tarvinnut turhaan käydä mitään poliittista keskustelua ”Suomen linjasta”.

Rosatom-keskustelu on ollut sikäli mielenkiintoista, että vanhat kylmän sodan käsitteet on kaivettu naftaliinista, kun kylmän sodan jälkeinen järjestys Euroopassa järisee. Hallituksen into käsitellä Rosatom-yhteyttä täysin erillisenä tämänhetkisestä kv.poliittisesta tilanteesta kuitenkin hämmentää. On toki selvä, että ydinvoimalapäätös on pitkän aikavälin hanke, puhutaan helposti parinkymmenen vuoden aikajänteestä ja paljon kerkeää Volgassa vettä vielä virrata. Täytyisi kuitenkin muistaa, että viimeisen 15 vuoden aikana Venäjän kehitys on kulkenut melko nopealla tahdilla entistä kauemmas yhteistyöstä länsimaiden kanssa. Putinin hallinto on vahvistanut autoritaatista otettaan ja ulkopoliittinen linja suhteessa länsimaihin on kiristynyt. Venäjä on alkanut puhua entistä selvemmin omasta etupiiristään, venäläisten suojelusta toisten itsenäisten valtioiden alueella ja kylmän sodan jälkeisten rajojen (post-Soviet borders) koskemattomuus on pyyhkäisty roskakoriin. Georgian ja Ukrainan sodat ovat radikaaleimmat esimerkit siitä, mihin suuntaan Venäjä on kehittynyt. Tätä taustaa vasten Jan Vapaavuoren toteamus pitkän aikavälin hankkeesta ei tunnu enää niin uskottavalta. Energiapolitiikka on osa ulkopolitiikkaa ja viimeisten 15 vuoden kehityksen valossa kannattaisi olla melko huolissaan sitoutumisesta venäläiseen energiayhteistyöhön yhtään tiukemmin kuin jo on tehty.

Samaan aikaan kun Suomen hallitus päätti näyttää vihreää valoa Fennovoima-Rosatom-hankkeelle, EU-parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa jäsenmaita kehotetaan perumaanenergiahankkeet Venäjän kanssa. Tätä taustaa vasten Suomen hallituksen linjaus kieltämättä näyttäytyy varsin erikoiselta. Olemmeko EU-linjassa vai emme? Poliittisesti olisi ollut viisaampaa laittaa hanke toistaiseksi jäihin, koska sen ympärillä on paljon kysymysmerkkejä myös kotimaisen omistuksen riittävyyden suhteen. Nyt näyttää ikävästi siltä, että Suomi on Rosatom-kuvionsa myötä samassa leirissä Kiinan kanssa, joka valmistelee historiallisen mittavaan kaasubisnestä Venäjän kanssa

Lopuksi vielä yksi muistutus historiasta: YYA-Suomi vaikeni vielä loppukesästä 1991 Janajevin juntan vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa. Hiljaa olemalla hyväksyttiin kovan linjan kommunistien vallankaappausyritys orastavaa demokratiakehitystä vastaan. Se taisi olla aika suomettunut linjaus.

17. syyskuuta 2014

Miksi käytämme kylmän sodan käsitteitä 2010-luvun keskustelussa?

Pitkän tauon jälkeen päätin aloittaa uudelleen bloggaamisen. Syynä on viime aikoina entisestään kiihtynyt keskustelu turvallisuuspolitiikasta, Venäjästä, rajoista, Suomesta, Ukrainasta, sodasta, rauhasta ja muista kansainvälisen politiikan kiinnostavista teemoista. Kiinnostukseni em. teemoihin on sekä akateemis-ammatillista että harrastuksellista. Yritän tässä blogissa tuoda keskusteluun jotain uutta, ehkä jopa jotain tuulahduksia akateemisesta maailmasta, jossa rajojen ja kansainvälisen politiikan tutkimus muodostaa varsin monipuolisen tutkimusalueen.
 
Oma työni liittyy tällä hetkellä Suomen ja Venäjän rajaan, sen käsitteellistämiseen ja muutoksiin Neuvostoliiton jälkeisellä aikakaudella. Mitä suurimmassa määrin ajankohtaista, koska emme 2010-luvun Suomessakaan pysty/voi/halua keskustella turvallisuuspolitiikasta ilman jonkinasteista viittausta Venäjään.
 
Tämän blogitekstin innoitus lähti taannoisesta Facebook-keskustelussa, jossa pohdittiin Nato-jäsenyyttä. Keskustelussa mainittiin käsite ”suomettuminen”, jonka kuuleminen, tai tässä tapauksessa lukeminen, saa aina jotakin napsahtamaan historiantutkijan päässä. Kyseisessä keskustelussa moderni versio suomettumisesta esitettiin linjaksi, jota Suomen kannattaisi soveltaa suhteessaan Venäjään ja Natoon. Jäin miettimään, mitä kirjoittaja oikeastaan halusi? Suomen rähmälläänoloa? Sitä, että ns. arkaluonteisille poliittisille päätöksille haettiin ”lupa” Kremlistä? Sitä, että esimerkiksi eurooppalainen talousintegraatio koplattiin presidentinvaaleihin? Sitä, että lehdistö ei uskaltanut, voinut tai halunnut kritisoida itäisen neuvostonaapurin ihmisoikeusrikkomuksista? Sitä, että lehdistön piti miettiä kieli keskellä suuta mitä Neuvostoliitosta saa sanoa ja mitä ei? Sitä, että valtionjohto vieraili ensin poliisivaltio DDR:ssa ja vasta sitten demokraattisessa Saksan liittotatasavallassa?
 
Berliinin muuri murtui 25 vuotta sitten, Saksa jälleenyhdistyi 24 vuotta sitten ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta 23 vuotta sitten. Silti edelleen turpo-keskustelussa kummittelevat kylmän sodan käsitteet, suomettuminen ja hyvät idänsuhteet. Kun tutkimusta tehdessä olen lukenut noiden aikojen keskustelua, niin olen ajoittain hymähdellyt sille, että samoja käsitteitä ja käsityksiä näkee tänäkin päivänä. Viime päivinä on keskusteltu paljon Suomen erityissuhteista Venäjään. On ihmetelty miksi Suomi jarrutti EU:n uusimpia pakotteita tai miksi Suomi akuutin kriisin ollessa päällä sitoo uuden energiaratkaisun voimakkaasti Venäjän valtiolliseen energiayhtiöön. Ehkä nämä ovat esimerkkejä siitä hyvästä suomalais-venäläisestä yhteistyöstä – kriisin hetkellä ei tiedetä, millä puolella pöytää istutaan.
 
En kaipaa maailmaan vastakkainasettelua, en uutta kylmää sotaa. Toivoisin, että Venäjän kanssa voitaisiin tehdä yhteistyötä siinä missä kahden muun rajanaapurimme. Se vaan tuntuu olevan kovin vaikeaa, kun Venäjä on Putinin valtakaudella pyrkinyt säännönmukaisesti rakentamaan omaa suurvalta-asemaansa, joka perustuu vastakkainasettelulle Euroopan ja USA:n kanssa. Vanhat kylmän sodan kaiut ja jakolinjat ovat pyrkineet palaamaan Georgian ja Ukrainan sotien myötä eurooppalaiselle karttapöydälle. Georgia oli Kaukasuksella, kaukana Euroopasta, vaikka alueen valtiot pelaavatkin EM-kisoissa. Ukraina on keskellä Eurooppaa, sota tuntuu tulevan Suomessakin iholle. Väistämättä keskustelu Natosta kiihtyy. Neljään kirjaimeen tiivistyy Suomen turvallisuuspoliittisen aseman määrittely. Kylmän sodan maailmassa oli Nato ja Varsovan liitto. Nykyisessä maailmassa on näistä jäljellä enää Nato, jonka suurin osa Euroopan valtioista on katsonut parhaaksi turvatakuuksi. Tähän joukkoon kuuluvat myös Baltian maat, Venäjän rajanaapurit, jotka liittyivät Natoon hetimiten kun pääsivät Neuvostoliiton ikeestä kehittymään kohti länsimaista demokratiaa.
 
EY/EU-keskustelussa puhuttiin 1990-luvun alussa paljon viiteryhmästä, samoin 2000-luvun alun Nato-keskustelussa. Mihin viiteryhmään Suomi kuuluu? Saman kysymyksen voi esittää nyt ja katsoa karttaa. Jos tarkastellaan Euroopan turvallisuuspoliittista karttaa, Suomi on merkitty esimerkiksi Wikipedian (ei ole akateeminen lähde) karttaan harmaalla. Venäjän rajanaapureista harmaalla on merkitty ainoastaan diktatuurina tunnettu Valko-Venäjä ja sekasortoisessa tilassa oleva Ukraina. Muutenkin harmaat alueet käyvät vähiin: Euroopan länsilaidan Irlanti, Alppien ympäröimä ja muurejaan Eurooppaan rakentava Sveitsi, muutama Balkanin maa ja länsinaapurimme Ruotsi. Se on Euroopassa Suomen turvallisuuspoliittinen viiteryhmä. Siihen viiteryhmään me kuulumme, vaikka olemme kaulaamme myöten Natossa. Käytännössä ainoa, mikä meiltä puuttuu, on jäsenyyden tuoma turva mahdollisen hyökkäyksen varalta. En usko ja toivo, että meidän sitä suojaa tarvitsisi aktivoida. Mutta jokainen voi miettiä, onko Viron, Latvian ja Liettuan tarvinnut sitä aktivoida?
 
Toivon, että Nato-keskustelu ja turvallisuuspoliittinen keskustelu laajemmin Suomessa jatkuu. Toivon, että se pohjautuisi laajaan argumentaatioon eikä vanhojen vastakkainasettelujen ja käsitteiden uudelleenkierrättämiseen. Jos unohdettaisiin ne puheet suomettumisesta, puolueettomuudesta, liittoutumattomuudesta ja erityissuhteista, koska ne kuuluvat historiaan.